keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Surujen kesä

Lämmin, aurinkoinen ja kaikinpuolin ihana kesä. Kiiltokuvamaisen kaunista ja vastaantulevia ylöspäin kääntyneitä suupieliä ja maahan jääneitä,sulaneita jäätelöitä. Se on yleinen kuvitelma perinteisestä kesäpäivästä.

Tämä kesä on ollut poikkeuksellinen. Ei ole ilmeisesti kunnon kesää ollutkaan, on ollut toki aurinkoa ja valoa, mutta ei kuuuleman mukaan tarpeeksi lämpöä. Käytän sanaa kuuleman mukaan siitä syystä, että en hirveästi kesästä mitään muista, olen kulkenut sen ikäänkuin sumun keskellä.

Oma terveyteni on reistaillut moneltakin osa-alueelta aiheuttaen välillä jopa stressiäkin ja sen lisäksi unitutkimuksiakin toteutettiin,mutta huonolla menestyksellä.
Pahin on kuitenkin vielä kertomatta.

Tulevana yönä tulee kuluneeksi neljä viikkoa siitä, kun toinen koiristamme piti päästää pois vihreimmille niityille juoksentelemaan. Kaikki tapahtui niin äkkiä ja odottamatta, ensimmäiset päivät menivät shokissa ja sen jälkeen surun keskellä alkoi vasta tajuamaan mitä todella oli tapahtunut.  Olen luonnollisesti ollut äärimmäisen surullinen ja ahdistunut, menetin parhaan ystäväni, luotettavan lenkkikaverini ja tsemppaajan, joka nuoli kyyneleet kasvoiltani niinä vaikeimpina hetkinä.

Ystäväni oli jo vanha, mutta se ei helpota asiaa. Edes ajatus siitä, että hänen on nyt parempi olla ei poista ikävää tai tuskan kuormaa joka päälläni on. Tämä ihana karvapallero on ollut kanssani tukenani nämä monet raskaat sairausvuodet, kun olen ollut kotona sairauslomalla. Minusta tuntuu, että en menettänyt koiraa vaan elämänkumppanin. On varmasti vaikea käsittää tätä tunnetta ennenkuin se osuu omalle kohdalle,mutta side tuon karvakuonon kanssa oli muodostunut sanoinkuvailemattoman vahvaksi. Olen ollut monta vuotta hänen kanssaan vuorokauden ympäri, jutellut hänelle ja lenkkeillyt hänen kanssaan, jakanut ilot ja surut. Tämä karvakuono oli niin erityisen lahjakas, hän tuntui ymmärtävän käsittämättömän paljon asioita ja jätti taakseen niin paljon ihania hetkiä, joista olen ikuisesti kiitollinen ja tulen pitämään niistä muistoista tiukasti kiinni.

Se tyhjyys, jonka hän jätti kotiimme lähdettyään on todella ahdistavaa, iso palanen minua ja arkeamme vietiin vain yllättäen pois. Kaipaan hetkiä, kun hän häntä heiluen tuli luokseni, hetkeä, jolloin hän nuolaisi naamani pusuillaan aivan märäksi ja hetkeä, kun hän näki minun itkevän ja tuli luokseni halaamaan ja lohduttamaan.

Karvakuonot ovat todella perheenjäseniä, jos heidän antaa sellaisiksi tulla. Sinä hetkellä kun häntä heiluu vieressäsi ja pienien jalkojen sipsutus kuuluu ei oikein osaa käsittää sitä tosiasiaa, kuinka paljon hyvää ja onnea nuo pienet ihanuudet elämäämme tuovatkaan.

-M

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Hiljaisuus

Huono, kehno, rasittava ja erityisen ärsyttävä hiljaisuus. Blogia pitäisi päivittää, sillä sehän on lukijoita kohtaan väärin viettää hiljaisuutta ja kirjoitella vain silloin tällöin. Onko se niin?
Törmäsin yhdessä jos kahdessakin blogissa hiljattain siihen, kuinka pohdittiin kyseistä asiaa ja sen vaikutuksia blogiin. Jäin miettimään,että kuinka aktiivinen pitäisi olla tai erityisesti, mistä hiljaisuus kertoo.

Mitä hiljaisuus kertoo? Bloggaajien kirjoitusten ja muutamien läpi kahlattujen kommentien jälkeen vahvasti jäi sellainen fiilis, että hiljaisuuden odotetaan olevan aina huono juttu. Joko on tapahtunut jotakin kauhistuttavaa tai sitten kirjoittaja ei enään niin välitä kirjoittamisesta.

Olen ollut jo reilun puoli vuotta hyvin vähäsanainen blogini suhteen ja se on harmittanut. Olen taistellut läpi vaikeiden aikojen, on ollut surua ja iloa, mutta niin paljon sairastelua ettei kirjoitteluun ole ollut lainkaan voimia. Toisaalta olen nimenomaan halunnut pitää blogini hyväntuulisena, avoimena tietolähteenä mitä on kun sairastaa ja millaisia ajatuksia sairastaminen herättää enkä ole koskaan halunnut kertoa sitä kaikkea negatiivista mitä siihen on sisältynyt, koska silloin blogi olisi ollut kaikkea muuta kuin hyväntuulinen ja positiivissävytteinen.

Olen nämä viimeiset kuukaudet totisesti sairastellut ja olen ollut aivan masennukseen luisumisen partaalla. On ollut paljon paineita mm. unitutkimuksiin liittyen ja niiden toteutukseen, on yritetty ja yritetty ja lopputulemana tutkimusten siirtäminen terveydentilan vuoksi. Se on ollut erittäin turhauttavaa ja aiheuttanut minussa suuria epäonnistujan fiiliksiä, haikeutta ja jopa ahdistustakin.

Vaikka näihin kuukausiin on sisältynyt iloakin mm. omistusasuntoon muuttaminen ja ystävän lapsen syntymä ja tähän liittyvä kunnia saada olla pienen lapsen kummina sekä hankkinut kauan haaveilemani kuntopyörän isompaan asuntoon muuttamisen mahdollistamana, siltikin on näistä syntynyt onnellinen fiilis välillä jäänyt alakynteen terveyskuorman alle. Tässä tilanteessa olenkin siis kokenut paremmaksi sen, että olen välillä tarkoituksellakin ollut kirjoittamatta ja usein olosuhteiden pakostakin ollut vain hiljaa.

Mitä kuuluu siis nyt? Tällä hetkellä ja erityisesti viime viikkoina olen voinut erittäin huonosti. Ensi viikolla olisi tarkoitus päästä hoitamaan unitutkimukset pois alta ja niihin valmistautuminen, erityisesti lääkkeiden lopettamisen vaikutus vointiin on ollut merkittävä. Olen kärsinyt valtavista vieroitusoireista(tai ainakin oireiden epäilen sitä olevan), joka on ilmennyt voimakkaana pahoinvointina, päänsärkynä ja heikotuksena. Olen siis käytännössä ottaen vain levännyt ja suoriutunut pakollisista arjen toiminnoista ja koirien lenkityksistä sieltä mistä aita on ollut matalin. Nyt tutkimuksiin on reilu viikko enään aikaa ja tunnen olossani, kuinka odottava ja jännittävä fiilis onkaan, erityisesti odotan sitä hetkeä, kun tutkimukset ovat ohi ja pääsisin käsiksi siihen minulle  normaaliin arkeen mm. lenkkeilyn merkeissä. Tuntuu, että vasta tutkimusten jälkeen pystyn taas elämään ja aloittamaan kesän, koska tällä hetkellä en pysty nauttimaan lainkaan, voin vain odottaa ajan kulkevan eteenpäin, hitaasti minuutti ja tunti kerrallaan.

Hiljaisuus ei ehkä olekkaan aina niin huono asia? 

Nautinnollista ja lämmintä kesää,

-M